Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut — helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, — mutta olihan se nimi kuitenkin… Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi muutenkaan sovi hänelle — tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare…
Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin päivänä suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi nimeksi…
"Mitä hulluja!" oli rovasti arvellut. "Teillähän on jo suomalainen sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan."
* * * * *
Eräänä iltana — Snellmanin päivä oli ihan ovella — olivat pitäjän herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa että ruumiissa.
Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.
Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin — muuan lehtori — ivallisesti sanonut:
"Kovempaa, kovempaa kokkaretta…"
"Saatana", tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä, niin että se lensi toiselle puolen tien.
— Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, — hän arveli.