Ja hetken kuluttua:
— Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön… Olenhan minä kaiken talvea kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen toistaiseksi… Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen… Mutta ei hän tyydy siihenkään…
Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen päin.
Sinne olivat jo "muut herrat" saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi, paitsi Kustaa Kokkareella.
"Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen nimi… Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme, sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia", sanottiin Kustaalle ja toivotettiin onnea.
"Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin muuksi… ha, ha, ha…"
Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:
— Aivan oikein… aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!
Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.
Viho viimein puhui forstmestari: