Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi.
"Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä…"
"Arvasinhan minä…"
"Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut…
Luulenpa, että Henriikakin…"
"Ahaa… vai on sinulla Henriika jo tiedossasi… Kas poikaa vaan…"
Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.
Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.
Ja sen asian päälle maistettiin.
Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa, hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti… Mutta levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut…
Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki: