"Pankaa vaikka hornaan… Voi tuhannen sarvipäätä, kun niin paljon ehdittiin hajottaa", mainoi Olli ja vihapäissään mennä köntti pihaan. Mutta silmätessään syrjään näki hän Pertunmäen seisovan kujalla ja olevan ikäänkuin hyvillään.
TYÖVÄENLIIKETTÄ
Ollilaan oli tullut muuan mies etelästä päin ja ilmoittanut pitävänsä esitelmän työväenliikkeestä. Erittäin oli sanonut, että hän puhuu köyhäin puolesta, itsellisten, mäkitupalaisten, torpparien ja palvelijoiden puolesta. Kuului sanoneen, että nyt alkaa uusi aika, ettei nyt enää tästä puolin tarvitse köyhäin yksin työtä tehdä, vaan tulee laki semmoinen, että pitää rikkaidenkin ruveta hikoilemaan, jos tahtovat jokapäiväistä leipää syödä.
"Herrako se on?"
"Kyllä se herralta vähän näytti, vaan piippua se näkyi polttavan ja käytti saapasvarsiaan nenäliinana", selitettiin esitelmänpitäjän tuntomerkkejä.
"No ei se sitten oikea herra ole. — Oliko sillä partaa?"
"On sillä vähän vaaleita haituvia huulen päällä."
"Ei se sitten ole oikea herra."
Lisäksi tiedettiin, että hän oli matkallaan pitänyt esitelmiä joka kylässä, jossa vain sai kookkaan huoneen käytettäväkseen. Mutta se oli ollut hyvin vaikeaa, sillä ihmiset olivat arkaintuneet eivätkä kernaasti luovuttaneet huoneitaan tuntemattomalle esitelmänpitäjälle.
Mutta Ollilan isäntä, Mikko, paljon kokenut ja viisas mies, lupasi heti pirttinsä. Hän tahtoi kuulla mitä miehellä olisi sanomista työväenliikkeestä. Mikko oli lapsena ollut ruodulla, sitten renkinä, torpparina, ja nyt oli talon isäntä. Hän kyllä tiesi, mikä on työ ja miten sitä tehdään. Senvuoksi oli hän utelias tietämään, mitä miehellä olisi sanottavaa. Kuinkahan lujasta oli leipänsä ottanut? Ja oliko yrittänyt, mitä lihasta lähtee? Ei miehestä päältä osannut tietää, oliko raskaampaa työtä tehnyt. Semmoinen hoikkanen virpi, ja kädetkin pehmeät kuin vanttuut. Muutenkin näyttivät Mikosta siltä, että tuskin oli päivääkään oikeaa työtä tehnyt. Silmät olivat kavalat ja kasvojen ilme hermostuneen vaihteleva.