Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:
"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."
Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.
"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."
Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sitten menimme talliin päin.
Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, oli lihavakin ja täyteläinen kuin säkki.
"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassa vertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.
Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisia kallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, ja kohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineen ja jukuripäineen.
"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.
"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.