Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan…
Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaan kenellekään kertonut.
Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähän hiprakassa olemaan.
KIUSAUS
Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toista penikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähää vailla kolme.
Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpalla sentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitä keräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta ei siitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettävää taloa.
Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähän torpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi, jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristön lyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistä metsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseen oikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänen sivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo oli torppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valitti maata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanut ruveta sen enempää puskemaan.
Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.
Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi forstmestari kulkemaan… ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen… Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita… loukun virittää ja ansan panee… niihin toivoo käyvän…
Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja… Onpa käynyt koppelo tuohon muutamaan loukkuun…