Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen… On tuohon toiseenkin käynyt riekko… Tämä se on hyvä lintumaa aina ollut, — arvelee Matti itsekseen. — Tästä vieläkin saapi… Kun eivät arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen… Vaan se on semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo… Kun nyt kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni… Vaan siitä ei tiedä mihin se kulkee… No kulkekoon… Mistäpä tietää kenen ansoja ja pyydyksiä nämät ovat…
Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso… siinä kaikki… Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä…
Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen…
Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät…
Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti jäljistä nähnyt… Jos sattuisivat nytkin… niin saisi ne hätistellä pois latonsa luota… "värteeraamasta"…
Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii… Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi… Pakana sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen… kun tuli lihaa koko talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä… Matti jatkaa ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen… Mikäpä siinä nytkään olisi… Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa…
Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli palavana ja ajatukset vilkkaina… — Kenellekään siinä ei tule vahinkoa, — miettii Matti. — Kyllä niitä eläviä täällä on ja myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi maksaa… Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat, varakkaampiakin kuin minä… Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä hirveä ja kaksi vasikkaa… Ja olisinhan noita saanut minäkin… mutta enpä häntä ole tahtonutkaan… Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin… saa niitä vähän pelottaa… paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi…
Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä, ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku hipaisee puun oksiin.
Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.
Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle… Hän säpsähtää… Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä…