"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.
"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee… minulla on semmonen kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri… Ja se on sen miehen tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan… Kauppakirjassa on selvästi, että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on luonnossa maksettava…"
"Vai on semmonen kauppakirja…!" ihmetteli Matti ja suutaan massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua… ja tisleerattua vissiin?"
"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että hyvää viinaa pitää olla…"
"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi…"
"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet… Sinulle näytän."
Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti. Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän myös kauppakirjaansa.
Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja ison tammisen lekkerin…
Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa… Ja hän näki, ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi alakertaan… Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:
"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi…"