Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hän päiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.
Miten sitten elää?
Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapi karjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaalla leivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntai saapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta "höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä, että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.
Entä mistä lanta pellolle?
Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksi saapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittain siitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu. Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankka olki ja täysi terä.
Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsä sovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänen tarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos ei itsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan, ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmisten elämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhana nuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.
"Mitä Mikko nyt keittää?"
"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään ja jalat… Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."
Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippua hampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta. Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani… silmii kukkaroakin…
"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"