"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.
He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.
"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa…"
"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot hallalta…"
"Eivätpä taida rukoukset auttaa."
"Eivät ainakaan ennen… mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.
Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi — matoagronoomi, — joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.
Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:
"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän. Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän… Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää koko hehdon suoloja siihen… niin kahden päivän perästä ei näkynyt yhtään elävää matoa… Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa…"
"Vai tottelivat suoloja!"