Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »… Minulle tekee niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun kukkaani joku koskee… Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni omia ajatuksiani…»
Siihen tapaan hän kirjoitti.
Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän kirjeen, hän pääsi rauhaan.
Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.
Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.
Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.
Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.
Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma jäivät kotimiehiksi.
Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.
Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä. Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se nyt näytti alkavan paremmin menestyä.