Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin lapsellinen.
Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka toimittaa postiin ennen kotialähtöään.
Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.
Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun, että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.
Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka. Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä vaivata.
Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!
Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi, ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän tanssipaikkoihin…
Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että hänen mielensä rauha katosi…
Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja jalkoja, tuuheaa tukkaa…
Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin…