Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt. Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä keväänä koirankaulaan salvettu.
Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä, rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei hanki kantanut suksiakaan.
Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty kolmatta viikkoa.
Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä olivatkin keskissä.
Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle selälle katsellut… Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi, koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan kodista ja asettua rantamaille. Siitä soimaili omatunto häntä, ja siitä tuntui mieli joskus raskaalta.
Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet, sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut. Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta…
Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki unohtavansa.
Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle…
Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa pidettiin…
Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.