Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä…
Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi. Hän nousi ja käveli navettaan.
Selma oli parhaillaan lypsämässä.
Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo, alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.
Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen syöntinsä kesken.
Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:
»Riekko ikävöi Inkeriä… Inkeri tulee pian hoivaamaan…»
Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.
Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.
Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.