»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan antautua…»
Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.
Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan kiiltelevää venettä vesille.
Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin kuusikoissa…
Laurin herkkä mieli iloitsee… Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen, jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme… ystävämme olet… et rauhaamme riko… sinua varjelemme… joka uskollinen meille olit…
XIII
On tullut kesä ja pian mennytkin.
Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut.
Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi.
Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.