Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.
Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.
Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee…
Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä, mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon hetkiä on työhön lähteminen…
Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä tullut.
Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee… Mutta hän polkee lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän…
Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on kalpea ja hiestä märkänä.
»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»
Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei vastaa, sanoo täti:
»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan naimisiin…»