»Miksi niin?»
Lauri kysyi hätäisellä äänellä.
»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon mielistyisi… Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä, huippaluontoinen… Ehkä äitiinsä tullut… Tiennetkö sitten, että on äpärä?»
Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan syvemmälle kuoppiinsa.
»Sitä murehdin että terveytesi menetät… Yöllä valvot, päivät raadat. Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä, jonka Jumala tieltäsi korjasi… kiusaamasta…»
Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:
»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen, ja miksei ole, kun kerran on luvannut… ja onkin… vaan ajattelin, että kun teillä on niin suuri ikäerotus… Mutta eihän se siihen kuulu… Pianhan se sieltä palaakin… kuukauden päästä… Ja kaiketi kirjoittaakin… Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»
Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on joku… joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee… ja hän hakee Inkerin vaikka maailman ääristä… Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.
Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee, ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn… Silloin ilmestyy siihen se sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan nuoleskellen katsoo Inkeriin…
Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää vasta kun on kotipihalla…