Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn lähettäessään Inkerin maailmalle?
Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa… Eikö Inkerikin oppisi!…
»Huippaluontoinen…»
Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan maailman sudensuuhun!
Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut sitäkään, että… että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö… Ja hän oli maailmalle mennessään ollut täysi mies.
Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!
Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee, tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.
Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.
Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin sanomalehdet.
»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»