Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja siinä heti aukaisee.
»Eikö ala jo sieltä tulla pois… johan on pian vuoden oppiretkellään viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.
Lauri lukee Inkerin kirjeestä:
… »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi…»
Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden. Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta toiselle notkahdellen.
Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille. Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.
Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa. Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.
Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta sillä tavalla?
Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin kirjeen sanat parhaalla tavalla. Nyt tuli ikävä, kun alkoi lähestyä hetki, jona pääsisi takaisin; nyt pyysi anteeksi, että oli niin välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!
Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua vihmoisi…