Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten myötävirroille koskiveneessä… Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti…
Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä kaunistunut?
Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen…
Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen vai suruinen, onko kumpaakaan… Hän on ikävinä hetkinään joutunut ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana… On nähnyt Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen… Taas toisella kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa… Kun kättä antaa, niin tuntuu vieraalta ja sormen nenät kylmiltä… Se ei ole enää sama Inkeri…
Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle…
Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen elinajakseen.
Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan taivaalle… Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa Särkijärvelle asti… Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo kaikin puolin runsas… Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa ja valmista saada… Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja, asuinrakennus maalattu, uusi navetta… Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!
Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan pitäisi… Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali… — Äiti, äiti, siunaa meitä!
Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan. Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.
Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki, että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka haaralta kiveliöstä päin…