Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä, kun hän puhuu:
»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili. Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet… tiedät kaikki… Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan… Minä lähetin maailmalle rakkaimpani… Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan murheen… Nyt ymmärsin rikkoneeni… ja minun tuskaani ei kukaan tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni tätä kaikkea tehnyt… vaan kuollakseni olen tehnyt…» Laurin kasvot värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri tarkoittaa.
Lauri jatkaa:
»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen — ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin imenyt… Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin, vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän… Paljon on uusi aika minulle antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni…»
Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:
»Ymmärrätkö minua?»
»En vielä. Odota, että kysyn.»
Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä hehkua.
»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»
Lauri hengittää syvään.