Lauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.
Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat samaa asiaa.
Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen, jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina Mukkajupukkaan asti.
Tieltä kuuluu kärryjen pärinää.
»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön… uusi aika, helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo Peltola.
Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy kummallinen kiilto.
»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle päin.
»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla pakenee… kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika… Sillä maaemo huutaa poikiansa työhön…»
»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.
»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä…»