Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies, hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas Pohjolaan.
Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat, poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on sama, ehkä vähän jäyhempi.
Ystävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.
Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt…
Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle, ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee…
Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu..+
Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita, mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.
»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.
»Lähdemmekö ensin Susijänkälle… katselemme navetan ja muut sitten», vastaa Lauri.
He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.