Ailin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut rakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän kiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut papintytär…
Kuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta ei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja päättelee kaikki omaksi syykseen.
»Ei täällä viihdy… sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli äiti sanonut.
»Liian on pehmeä käsi», oli isä arvellut.
Mutta nämä kolme pitkää vuotta! Kolmeko vuotta?
Taas alkavat kummat kuvat mellastaa Laurin mielessä.
Mihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei ystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton nainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.
Lauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki järveä, kun piti pitkin kulkea.
Kuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee sieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee olevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan torpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä varten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa, jonka peltojen pientareilta ei savu nouse.
Hänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene kolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.