Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma kylmeni.
Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.
»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä työnsi sisälle.
»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.
»Näinhän hauskasti meillä työ käy…» Inkerin silmät loistivat.
Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.
Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja
hyvällä mielellä.
Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten ikkunalaudat paikoilleen.
Heinänteko oli nyt lopussa, tämä oli viimeinen täytetty lato.
Lauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko tänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä, ja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin, olivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta heinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin kun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut koettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa, niin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi. Lämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi saanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut keskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista voisi siemenen saada…
Puolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa kolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä tapahtunut…
Hän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä konttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa, jota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän omiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se tunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.
Kuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä! Varsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä kansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin paljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.