Kuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei oikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren yksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa… siellä on meillä hauskaa! Elämme toinen toisellemme…»
Niin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten lihaksia ja luottavasti hymysi:
»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat… vaikka karhun kaataisit…
Siellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla…»
Niin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia maita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.
»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista… Lintujen laulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa… Niinkö?»
Lauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin mieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä vie mihinkään päin… Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima kiidättää lunta pitkin järven pintaa…
Eikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina olisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.
»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu… Ihmeellinen, ihana Pohjola! Erämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit suuresta, saivovetisestä järvestä…»
Hän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä pitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä kertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta hän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon mieli ikävöi…
Hänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse harhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri oli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi lähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään pitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki lähtökuntoon laittanut.