Tyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli nähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi, oli vähäpuheinen pitkät ajat.
Inkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli aina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä kummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän oli muuttunut.
Inkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja
Selmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu
ja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.
Mutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:
»Kuoliaaksi se tuo Lauri itsensä murehtii…»
Toiset eivät sanoneet siihen mitään, ja täti jatkoi:
»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin nähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi…»
Siihenkään eivät mitään virkkaneet Selma ja Antti.
»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen kiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.
»Eipä siitä emännäksi näytä olevan», oli siihen Selma sanonut.
Vaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli monta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin hyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä kuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina kuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin… Eikö rakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?