Hän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan. Tuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin viereen istumaan ja sanomaan, että… Mutta sitä ajatustaan hän säikähti ja lensi tulipunaiseksi.
Laurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi sitten väsyneesti:
»Taidamme lähteä kotia päin.»
Hän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin kontti oli pienempi ja keveä.
Hukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen neljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia kukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä ja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli korkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.
Päivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi nousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli sitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä pilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten mättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta polku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä, Inkeri perässä.
Lauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa työssä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat hyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme, ikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan, hyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.
Metsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä jänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät häntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat. Tännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja ehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri tiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.
Mutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun saapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä enää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka kiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui hyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun kovaa polkua pitkin läksivät astumaan:
»Jopa tuntuu hyvältä kävellä kovaa maata!»