Hereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole Lauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt, eivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen. Laurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna, herättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan, jossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin merkkitapaus.
Lauri sanoo hyvän huomenen, terveiset tuopi ja istahtaa penkille.
»Taisivat olla rannat riitteessä… Kuinka lienee pakkanen?» sanoo
Iisakki, pieni, kuiva kalaukko.
»Hyinen halla… jäässä airot… kummat tekee… Vaan tuskin täällä, kun on savut…»
Lauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän epävarmasti.
Ovat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä puhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä kotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun yötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan kynsissä värjöttää.
Parasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri. Ei kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on puhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu, kysyy Tiina:
»Kuinka siellä nuori emäntäsi…? Ei olla kuultu… Vai joko on perillinen…?»
»Ei ole perillistä…»
»Eipä taida sitten tullakaan…»