Vanha Iisakki niin puhuu, koettaa omalla tavallaan Lauria lohduttaa.
»Mihinkä luulet hänen menneen?»
»En tiedä… ehkä on järven pohjassa… ehkä eksynyt erämaahan…»
»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä sen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli rantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen silmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki… Mitä Paloniemessä semmoisella…? Turhaan tänne kuljetit… työhön tottumattoman otit ikävöimään… Karkasiko se?»
Ei vastaa Lauri Tiinan puheeseen, mutta Iisakki arvelee:
»Karkuun se ikävöivä lähtee… Anna mennä… Et hänestä hyödy… Ikäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane… Kumma että uskalsi järvelle… on miehellekin soutamista…»
Ei virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää vanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.
»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi… Järvi ja asumattomat kiveliöt edessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle… Rakastiko sinua?» puhuu Tiina, Lauria säälien.
»Rakasti…»
»Ei rakastanut… Erehtynyt olet… Ei kulkemaan lähde rakastava vaimo…»