Tiinakin taas joutuu sanomaan:
»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin ennen… Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi… Tuommoisen ristin sieltä soit… Olisi ollut Paloniemeen tulijoita kotoisten järvienkin ympäriltä… Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen, lämminkaulaisen… Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön karkasi… hedelmätön nukkuja… Erosi hänestä ota ja hae muualta…»
Pala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee, kiittää ja lähtee…
Pihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano
Lauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.
Hän lähtee rantaan päin, Iisakin seuratessa perässä.
Aurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä huokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven ranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen pohjalla on kuuraa.
Kun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon lempeämmällä äänellä puhuen:
»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle… Huolinetkohan vanhan neuvosta?»
Iisakin harmaat, totiset silmät katsovat säälien Lauriin.
»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu tämän järven rannalla… On opittukin minkä mitäkin… On ollut kovia päiviä meilläkin, isälläsikin…»