»Tiennettekö murheesta mitään?»
Laurin ääni on melkein kova.
»On eletty mustia päiviä ja mustia öitä… Murheen hetkenä työtä tee!»
»Sekö oli neuvonne?»
»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi tai et… Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»
Lauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan vastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy järven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä rantamaille päin kuljetaan.
Nopeasti loittonee vene nytkin, Laurin soutaessa kuumissa ajatuksissaan.
Hän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin mellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin on joutunut?
Laurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut niin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin. »Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa…» — »Tule järvelle.» — »En minä…» Silmissä aina levoton ilme… Jos se raukka ikävöi niin, että järki sekaantui… Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt… Joka pelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut. Ja nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin isä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut…
»Ei menesty rantamaan lapsi kiveliössä.»