Hän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa saisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut… ei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan…
Olihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin joskus osan kuuli… Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita sairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia miettimästä!
Hän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä haaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli…
Äkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan. Tuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta unelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä toteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi kaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle muodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi… Siinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko suurelle, laajalle Perä-Pohjolalle… Noin versoi vilja, noin heinä, noin vaurastui mies, joka rakasti työtä…
»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat ja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä katselet elämäsi työtä…» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä sanonut.
Niin oli hän päättänytkin, suuria tuumia mielessään hautoen…
Eikä hän ole vielä mitään saanut aikaan. Ja kolme vuotta jo on kulunut!
Eikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa kuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen rova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan, koivunvesaa kiviensä välistä työntäen.
Hän ei ole mitään saanut toimeen.
* * * * *