Tuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa.
Laineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä
toinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen
Mukkajupukkaan päin silmäten.
Hän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran kupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen, johon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen toivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on palojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän toivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt, tänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt ja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta vasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän kiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio lähenevän…
Hän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen takana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä sovi näkymään, ollen kallion lomassa.
Hän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt, ettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi Ailin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen kuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli, venevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana laskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.
Rantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä taakseen…
Ei sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa hänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä jänkän muhassa näykään…
Mihin hän sitten? Ja mitä hän sitten?
Hän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus koko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa… Vene kääntyy poikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle…
Silloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen venevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on vieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten loiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton kiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.
Hän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo veneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman viereen.