»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän… On sisu sentään, kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi…»
»Järki sillä liikahti… Kuinka käynee isännän?»
He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.
»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt…»
»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.
Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija, istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään oli päättävä ilme.
»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti. »Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille… Eväittä vielä lähti… syömätön, väsynyt mies… Voi hyvä Jumala kuitenkin!»
Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa, käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.
Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa, sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.
* * * * *