Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja kiveliö on hiljaisena.
Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa haihduttanut.
Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja sitonut päähänsä paksun huivin.
»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.
»Ruokaa lähden isännälle viemään!»
Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.
»Ei ole venettä…»
»Järveä rantaan… Mukkajupukassa saavutan…»
»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään… ja sinä yksin ja yöllä…»
»Vaikka… Osaan minä, ja nyt on kuudan…»