Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.
»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä…»
»Minä kierrän… osaan minä Mukkajupukkaan asti!»
Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti, vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole ajatellutkaan.
»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.
»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»
Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.
Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.
Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta vesi vihaisena putouksena järveen.
Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan, johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota, eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle…