Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä. Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt, ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat… Se oli kaikkein ikävintä aikaa… Äiti usein itki ja Inkerille puhui…
Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi kaikkensa yritti…
Nyt se karkasi!
Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään, että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan…
— Se ei rakastanut Lauria… näin sen, tunsin… Ja minun teki niin pahaa… Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää…
Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa. — Voi, rakas Jumala… saanko minä rakastaa Lauria!… Lauri on niin hyvä ja uljas…
Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on. Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä, mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen… Laurin silmät olivat lempeät ja kauniit…
Mihin on Aili emäntä joutunut?
Olisi hukkunut järveen!
Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.