Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.
Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.
Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä…
Onnen ja lemmen luuli tuovansa… Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö…
Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi…
Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu…
Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta…
Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.
»Sinäkö täällä!»
Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.