»Ruokaa lähetti täti… Väsyneenä ja syömättä lähditte…»
Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:
»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan…»
»Ja rannannut olet järven!… Voi sinua!»
Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.
»Lapsi-raukka!… Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»
Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.
»Ikävä on kaikilla…»
»Ja sinä uskalsit lähteä… Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta…»
»En minä muusta huoli… Nyt on hyvä, kun saavuin… on oikein hyvä… En nähnyt vaaralta venettä järvellä… Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan… en kohtaakaan…»