He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:
»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»
»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt… Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa…»
He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.
»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»
Lauri haki Inkerin katsetta.
»Niin täti arveli… Voi, voi kuitenkin… Miksi se niin…»
»En tiedä… Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit…»
»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän… Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä… Ei se rakastanut…»
»Niinkö sinäkin uskot?»