»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut…»
Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen…
»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.
Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.
Mitä Lauri näki ja tunsi?
Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine… oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?
Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka…
Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan…
Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.
»Voi Inkeri… Inkeri, kuinka onneton minä olen…»