Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?
Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä… rukoilee palaamaan kotia… se palaa… alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet…
Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen… semmoinen hauta siinä!
Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.
Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän… Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria… Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa… kaukana ulkoniemien lahdissa…
Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.
Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.
Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.
»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä… Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»
»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä…»