Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!
Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin, missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.
Kun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.
Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön…
Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku tärkeä asia… tulee ehkä tädin lähettämänä.
Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja viisastuisi.
Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa… kuinka keveästi hän hyppii mättäältä toiselle… kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot…
Ja kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!
Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä lähtiessä, on hän suorinut käteensä.
Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla, ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.