»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää suorista, kauniista saroista… Siitä tulee monen kymmenen lehmän heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.
»Kun jaksaisit sen viljellä…» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.
Polku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.
Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa… Hän tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan…
Ei, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas…
Siinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.
Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen, että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan…
* * * * *
Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi asioilleen.
Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää. Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen tunnustaa.