»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa sieltä… Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen aioin monesti mennä… Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut…»
»Jopa se oli ikävää!»
Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.
»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori. Mutta kerran sinäkin rakastat… silloin tunnet mitä rakkaus on… Se ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti… Semmoinen on minun rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä…»
»Selma rukka!»
Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.
»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen ja olen väliste ihan tukehtua…»
Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.
Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.
Lauri ja Hietaniemen Iisakki!