»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois… katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari…»
Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy venevalkamankin puolelle…
»Kauhea myrsky…! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven syvyinen?… Siinä käy hirveän suuret aallot…»
Inkeri on pelosta kalvennut.
»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.
Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.
Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät ja avaavat eväskonttinsa.
»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa tapahtua…»
Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse sielun pohjaan asti.
»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö huokaa, ja metsässä myrsky tohisee… kuuluu kuin kaukaisen kosken pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.