Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa häntä lämpimänä.
»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.
Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.
»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista, että minun elämäni onni riippuu sinusta… Sillä minä tiedän nyt, että rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni… Olen niin onnellinen nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä… Hyvä Jumala on sinut minulle antanut… Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää… Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin voisit arvata, kuinka kallis olet minulle… Tiesikö äiti-vainaja, kun sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi…»
Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan… Hän kietoo kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.
Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina päilyvän…
»Nyt sinä jo olet omani… näin kihlaan sinut, omakseni…»
Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille…
Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu…
He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.