— Koeta, koeta! pani Kusti vaan.
Pitkän aikaa jamasivat Kurikka ja Kusti, mutta lopulta joutui Kusti sanasille Toikan Helenan kansaa. Molemmin puolin laskettiin tulemaan mitä ryötimpiä soimauksia.
Ja väki heidän ympärillään kuunteli hartaasti ja nauroivat. Lopulta alkoi Kaaperin Kustin poikakin haukkumaan Helenaa ja nousi siitä tulta tuiskiva sanakiista, jossa kumpikin kuuli nimensä.
— Mitä sinäkin… Koko talven olet syönyt vanhempiesi kera patruunin jauhoja… nälkään olisit muuten kuollut. Ei kannata sinun puhua mitään… sinulla ei ole omia kenkiä edes jalassasi soimaili Helena, soimaili ja huusi.
— Eipä ole vaan sinulta käyty kenkiä lainaamassa, puolusti poika.
Mutta vaikka isä ja poika yhdessä olivat Helenaa vastaan, eivät he sittenkään riittäneet haukkumisessa. Sillä Helena paapotti niin sukkelaan, etteivät ehtineet puoliinkaan vastata. Ja kun väkijoukko siinä ympärillä vielä nauroi ja riemuitsi, innostui Helena yhä enemmän, ettei lopulta enään tiennyt mitä sanoi.
Mutta Kusti pitikin korvansa auki ja kun Helena hoksaamatta soimasi
Kustia viiden kertaiseksi varkaaksi, huusi Kusti:
— Kuulittehan, hyvät ihmiset! Hän sanoi minun Saarelan kamarista varastaneen voita! Kuulittehan?
Joku väkijoukosta vastasi, että miks'ei, kyllä se kuultiin.
— Jaa, jaa Helena, siitä tulee sinun tehdä selvä tulevissa käräjissä, sanoi Kusti siihen Helenalle.