— Ei ole heiniä vähääkään, eikä puun tikkua, sanoi Henti ja puhui sitten itkun seasta:
— Täällä kävi taas Kurikkakin noista lehmistä haukkumassa. Ja kun näki, ettei ollut heiniä karvaakaan, uhkasi heti lähteä Järvelän puheille, että lehmät kuolevat. Ja kyllä kai ne kuolevatkin. Minä en jaksa lähteä suolle heinään. Ellet itse mene, niin kuolkoot. Minä olen niin kipeä taaskin.
— Syönythän sinä olet aamulla, mikä sinua vaivaa?
Juho osui olemaan virkummalla tuulella kuin Henti luulikaan. Syömättä lähti hän heinään suolle ja haasteli lähtiessään:
— Minulla se olisi taas hyvä asia, mutta enpä sano.
Ja niin hän meni.
Henti alkoi vaalimaan kipeää lastaan, jonka silmät nyt olivat aivan harmaat, ettei enään tuntenut äitiäänkään.
— Sokea siitä tuosta raukasta tuli, huokaili Henti.
Toiset lapset tahtoivat ruokaa.
Mutta vähässä olivat taaskin eväät. Ei ollut enään jauhoja ollenkaan, leipiä oli vielä joku. Hevosen lihakin oli loppunut.